Heippa Kaikki!
Olen jo pitkään miettinyt oman blogin perustamista, blogin joka käsittelee, itselle raskasta aihetta, parasta kaveriani kroonista kipua. Tarkemmin kipua, joka sai alkunsa 30.1.2006. Olin tuohon aikaan aktiivinen 20 vuotias tyttö, jonka kaikki vapaa-aika meni tallilla ratsastaessa ja hevosten kanssa touhuillessa.
Tästä se kaikki alkoi:
Olin tammikuun loppu 2006. Heräsin aamulla kotona, enkä tiennyt, että tuo aamu oli lopun elämäni ensimmäinen päivä. Äiti tuli herättämään minut joskus viiden aikaan ja isä vei linja-autoasemalle. Lähdin bussilla kohti helsinkiä, jossa oli tarkoitus operoida oikea polvi. Polven olin loukannut ensimmäisen kerran jo vuosia aiemmin. Samaisesta polvesta oli aiemmin operoitu sisempi kierukka, joka oli revennyt juostessa. Nyt edessä oli iso mutta rutiinin omainen polvileikkaus, jossa oli tarkoitus siirtää patellajänteen paikkaa, kiristää kaikkia nivelsiteitä ja korjata revennyt eturistiside. Tarkoitus oli, että polvilumpio alkaisi pysymään paikoillaan, eikä enää lumpsuisi sijoiltaan herkästi.
Espoon ikean kohdalla hyppäsin bussista odottavaan taksiin ja suuntasin kohti ruskeasuota, ortonia. Siellä olisi pitänyt olla klo 7, mutta koska oli aamuruuhka tiesin, että hiukan voisin myöhästyä. Muistan hyvin kuinka taksikuski kohelsi kehällä, itse leikkaus ei minua pahemmin jännittänyt. Tiesin, että edessä olisi kivulias toipuminen ja pitkä sellainen, en tiennyt, että koko operaatio laittaisi elämäni ihan uusiksi.
Saavuin ortoniin hiukan klo 7 jälkeen. Ilmoittauduin hoitajalle ja minut saatettiin huoneeseen odottamaan lääkäriä. Lääkäri tuli joskus yhdeksän aikaan, hän tutki polven vielä kerran. Väänteli sitä ja sai lumpion helposti sijoiltaan. Kertoi vielä tarkkaan mitä on tekemässä. Teki polveen leikkausmerkinnät ja sanoi, että leikataan kohta…. Jäin odottelemaan. Kello tuli 11….12…. 13… 14:15 minulle tultiin vihdoin antamaan esilääkkeet ja klo 15:00 minut sitten kyyditettiin leikkuriin. Siellä anestesiologi laittoi minulle spinaalipuudutteen ja ortopedi aloitti hommansa. Operaatio saatiin loppuun joskus klo 18, eli se ei ollut ihan nopea juttu. Kuulemma kaikki saatiin korjattua mitä pitikin. Myös kaikki meni kuulemma ihan hyvin. Näin minulle kerrottiin. Minut vietiin heräämöön odottamaan, että puudutus loppuu. Heräämössä sain kipulääkettä ja nukahdin. Seuraava muistikuva onkin seuraavalta aamulta jolloin heräsin omassa potilashuoneessa. Minut oli yöllä sinne siirretty, itse en tästä muista mitään. Aamukierrolla lääkäri tuli katsomaan ja sanoi, että leikkuas meni hyvin ja jos oloni on hyvä voin lähteä iltapäivällä kotiin. Olin aika tokkurassa saamistani kipulääkkeistä, olin myös tyytyväinen, että pääsen pois. Soitin isälleni töihin, että hän saa ajella illalla hakemaan minut kotiin.
Iltapäivällä pääni alkoi selvitä lääkkeistä ja tajusin, että jalka on edelleen turta ja puuduksissa. Soitin kutsukelloa ja hoitaja tuli luokseni. Ihmettelin asiaa ja hoitaja oli sitä mieltä, että se on normaalia. Itse ihmettelin sitä, koska aina ennen puudutus oli lähtenyt nopeasti pois… Illalla isä tuli hakemaan minut kotiin ja automatka oli pitkä ja varsin kivulias.
Torstainan, toisena päivänä leikkauksen jälkeen tunsin ensimmäsen kerran kovan sähköiskun jalassani. Kipu kramppi iski ihan yks kaks. Sähköiskuja alkoi tulemaan taajaan, kokoajan enemmän ja enemmän. Lisäksi polvi alkoi mustumaan. Kuvittelin, että se johtuu vain leikkauksesta, olihan siinä kajottu luuhun ja nivelsiteisiin. Polvi oli myös hyvin turvonnut, joten kuvittelin turvotuksenkin aiheuttavan kipua. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Otin määrätyt kipulääkkeet ja elin rauhallisesti ja varovasti. Polvi oli todella kipeä, mutta olihan siihen tehty iso operaatio joten kuvittelin, että kaikki on hyvin…
Meni viikko, kaksi, kolme, neljä. Turvotus laski aikanaan, mutta kipu yltyi. Olin jo soittanut Ortoniin paristi ja kysynyt onko asia ok, minulle sanoi hoitaja, että kaikki on kunnossa ja on täysin normaalia, että polvi kipuilee vielä. Jossain vaiheessa kävin forssassa terveystalossa valittamassa kipua ja sain vahvemmat kipulääkkeet. Lääkäri epäili silloin, että alkuun saatu burana+panadol olivat liian miedot kipulääkkeet, joten kipuaistimukseni olivat siksi niin voimakkaita, olihan minulla hakattu mm sääriluusta pala pois ja ruuvattu patellajänne siihen kiinni. Vahvemman kipulääkkeen turvin pärjäsin ja minulla oli maaliskuun alussa kontrollikäynti leikanneella ortopedillä. Kerroin hänelle, että polvi on vieläkin todella kipeä ja liikkuminen ilman keppejä on hankalaa. Hän lähinnä nauroi kun kerroin, että saan sähköiskumaisia kipukramppeja toistuvasti, hän ilkkui kun kerroin, että polvi menee suihkussa mustaksi… Lääkärin mielestä kipuni johtui vain siitä, että olin ollut ennen leikkausta todella aktiivinen ja nyt olin joutunut lepäilemään. Hän käski alkaa rasittamaan jalkaa ja teki lähetteen fysioterapeutille…
Fysioterapia alkoi maaliskuun lopussa 2006. Fyssarini oli todella mukava, polviin erikoistunut nuorehko mies. Hän piti polveani ”omituisena” ihmetteli kivun määrää ja turvotusta, väri muutoksia ja selvää lämpötilaeroa raajoissa. Hän jopa soitti leikanneelle ortopedille ja kertoi, että on sitä mieltä, ettei polveni ole ihan kunnossa. Lääkäri oli toista mieltä… Käski vaan treenauttaa minua kunnolla. Näin tehtiin. Itkusilmässä treenasin ihan älyttömästi. Aina fysioterapian jälkeen olin todella kipeä. Kevät ja kesä 2006 meni fysioterapiassa. Ravasin siellä 2-3 krt viikko. Elokuussa 2006 muutin turkuun opintojen perässä. Viimeisen kerran kun olin fysioterapiassa fyssari suositteli, että hakeudun mahdollisimman pian turussa ortopedille näyttämään polveani. Hän kirjoitti mukaani saatekirjeen siitä miten polvea oli 5kk kuntoutettu ja siltikään mitään edistystä ei ollut tapahtunut.
Polveni oli operoitu vakuutusyhtiön piikkiin yksityisellä, mutta koska yksityinen ortopedi oli sitä mieltä, että polveni on kunnossa ja piste ei vakuutusyhtiö suostunut maksamaan minulle enää uutta ortopedillä käyntiä ja koska olin opiskelija, ei minulla ollut varaa mennä yksityiselle itse maksaen. Hakeuduin sitten syyskuun alussa opiskelijaterveydenhuoltoon, ensin terveydenhoitajalle, joka teki passituksen koululääkärille. Lääkäri käski ottaa housut pois ja kun riisuin hän totesi, että ei tarvitse ottaa housuja enempää pois. KErtoi että näkee jo reiden väristä, että jalka ei ole kunnossa. Hän ei kuulemma tiedä mikä siinä on, mutta selkeästi joku mättää. Koko jalka oli tuolloin sini-puna-musta-pinkki. Hän teki lähetteen tyks:n ortopedialle. Aika sinne tuli nopeasti. Lääkärin luo pääsin jo samalla viikolla. Siellä alettiin sitten tutkia.
Tyks;n ortopedi haastatteli minut kunnolla. Katsoi mri-kuvat, luki leikkauskertomuksen. Tutki jalkani ja otattu uudet mri-kuvat sekä rötgenkuvat. Ihana ekana hän totesi, että leikkauksessa asennetut ruuvit olivat irti ja ne piti poistaa. Hän epäili, että ruuvit painoivat hermoon ja se aiheutti kaikki oireet. Ruuvit napsaistiin pois lokakuussa 2006. Tilanne rauhoittui silloin muutamaksi viikoksi. Koin jopa täysin kivuttomia hetkiä. Olo oli ihan super hieno. Kuvittelin, että liki vuoden kestänyt kipu loppui nyt… No tuo oli joku hiljainen vaihe. Kivut iskivät takaisin marraskuussa 2006. Soitin ortopedialle ja sain lääkäriajan nopeasti taas… Nyt lääkäri epäili, että koska kipu oli laantunut oli kyseessä pakko olla luukalvonalainentulehdus. Sain vahvan tulehduskipulääkekuurin ja minut ohjattiin fysioterapiaan. Sain ohjeeksi myös kävellä kepeillä 2kk, jotta polvi saa rauhassa rauhoittua. Tulehdus kuulemma paranee usein hyvin, mutta se voi olla pitkään kivulias… Minulle sovittiin kontrolli ortopedille tammikuulle 2007 ja samaan aikaan oli määrä aloittaa fysioterapia.
Tuli kevät 2007 ja kuntoutus alkoi uudestaan. Kipu vaan paheni joka kerta. Lääkärin kontrolliaika tuli. Otettiin mri. Todettiin, että nyt on kierukka revennyt. Se korjattiin 03/2007. Samalla todettiin, että polvessa on todella paljon arpikudosta joten polvinivel puhdistettiin. Taas mentiin kepeillä kuukausi ja polvi oli tuon kuukauden ihan ok. Sovittiin kotrolli ortopedialle kesäkuulle 2007. Kivut hiukan lievittyivät kesään menessä. Edelleen iski sähköiskuja ja välillä jalka oli käyttökelvoton kipuilun takia. Yöt menivät itkien kivusta. Päivisin opiskelin ja kävin vielä töissä. Sisulla vedin.
Kotrollissa todettiin, että tilanne on hiukan rauhoittunut ja sovittiin, että kesän kuntoutan polvea, syksyllä otetaan vielä fysioterapia kuuri ja sen jälkeen taas ortopedialle näytille. Syksyllä kun ilmat kylmenivät kipu paheni radikaalisti. Fysioterapia ei tuottanut tulosta. Ortopedi oli ihmeissään ja päätyi otattamaan taas mri-kuvat. Tälläkertaa näkyi plica ja runsaasti arpikudosta. Sovittiin, että polvitähystetään taas. Ajankohdaksi valikoitui tammikuu 2008. Kevät 2008 meni taas ok. Kesällä 2008 polvi oli ihan ok. Mitä nyt sitä särki jatkuvasti ja se alkoi lukkiutua.
Ortopedille oli kontrolli sovittuna 10/2008. Lääkäri tutki. Taas kuviin. Taas sovittiin tähystys, nyt tammikuulle 2009. Taas oli kierukassa pieni repeämä ja arpikudosta ihan liikaa… Polvi tähystettiin helmikuussa 2009. Aloitettiin heti fysioterapia ja kova kuntoutus. Ortopedi epäili, että leikkauskierre oli aiheuttanut minulle jo enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta koska operaation jälkeen polvi oli aina hetken parempi sovittiin, että nyt koitetaan tehokuntoutusta. Lääkäri teki lähetteen myös fysiatrialle ja ehdotti kipupolia. Kipupolille en tahtonut, koska en oikein tiennyt mikä se on… Fysiatrille pääsin lokakuussa 2009. Hän oli todella mukava vanhempi mies. Fysiatri oli lukenut kaikki paperini tarkkaan ja oli hyvin vihainen kun menin hänen luokseen. Hän haukkui ortonin lääkärin ensitöikseen ihan pystyyn. Fysiatri oli sitämieltä, että polveeni oli tullut tammikuussa 2006 tehdyn leikkauksen yhteydessä hermovaurio. Tuolloin ekan kerran kuulin sanan hermovaurio. Polveni oli periaatteessa pilattu silloin. Olin ihan puullapäähän lyöty. Olin jo ehtinyt kuvittelemaan, että olen itse tehnyt jotain väärin, koska polveni ei parane. Fysiatri teki lähetteitä ties mihin tutkimuksiin ja tilanne kartoitettiin kunnolla. Lopputulos oli crps diagnoosi, katkennut infrapatellaarihermo ja nivelkuluma. Kolme vakavaa diagnoosia 24-vuotiaalle. Hän passitti minut myös kipupolille, koska kipu tulisi olemaan läsnä lopun elämääni.
Kipupolilla kävin ensimmäisen kerran tammikuussa 2010. Samana päivänä tuli kuluneeksi 4-vuotta kohtalokkaasta leikkauksesta. Kipupolilla minua oli vastassa ihana lääkäri, joka hoitaa minua siellä edelleenkin. Olen tälle lääkärille kiitollinen. Hän on tehnyt paljon minun eteeni. Kymmeniä eri lääkekokeiluja. Olen päässyt kokeilemaan uusia hoitomuotoja ja uusia lääkkeitä aina ensimmäisten joukossa. Kipupolilla käynnit ovat minulle aina tavallaan suuri helpotus mutta ne ovat myös raskaita käyntejä. Aina käynnin jälkeen jään miettimään onko loppuelämäni tätä. Eikö tämä oikeasti lopu koskaan.
Huh tulipas pitkä sepustus, mutta tuohon on tiivistetty koko kipukroonikon historiani. Blogin tarkoitus on se, että saan purkaa jonnekin kivusta johtuvaa pahoinvointia. Toivon myös, että joku toinen kipukroonikko saa tästä jotain itselleen.